Suomen taidegraafikot ry:ssä on 358 taiteilijajäsentä. Heidän joukostaan liitto on nimennyt kolme kunniajäsentä, jotka ovat Outi Heiskanen (s. 1937), Pentti Kaskipuro (s. 1930) ja Viktor Kuusela (s.1925). Jäsenistön kannalta voisi ajatella niin, että kunniajäsenyydellä on yhteys traditionaaliseen kiltajärjestelmään, joka jakautui mestareihin ja kisälleihin. Tässä mielessä huomio kiinnittyy paitsi kunniajäsenten taiteeseen myös heidän pitkään taiteilijauraansa, opettajan työhönsä ja vaikutukseensa taidegrafiikan kehitykseen.

Kaikki kolme edustavat vahvasti sekä suomalaisen taidegrafiikan historiaa, lähimenneisyyttä että nykyhetkeä. Jaksottelu on tärkeää juuri nyt, kun taidekeskustelussa pohditaan modernin taiteen ja nykytaiteen rajanvetoa. Toistaiseksi ei ole huomattu, että määrittelyn kaikki osa-alueet saattavatkin sopia yhteen ja samaan taiteilijaan. Ehkä tässäkin on yksi tärkeä kunniajäsenyyden kriteeri.

Kunniajäsen on taiteilijakuntansa kunnioitettu mestari ja esikuva, minkä taideyleisökin varmasti tiedostaa näyttelyyn tutustuessaan. Kohtaamista voisi luonnehtia myös poikkitaiteellisemmin ja samalla hieman populäärimmällä assosiaatiolla: jos olet käynyt kolmen tenorin konsertissa tai kuullut heidän albuminsa, saatat ymmärtää tuota pikaa, että Galleria G:n näyttely suosittelee samankaltaista lähestymistapaa.

Viktor Kuusela on nykyhetken näkökulmasta trion tuntemattomin jäsen. Kuusela toimi taideakatemian koulussa opettajana koko 1970-luvun. Monet taidegraafikot tunnistavat hänet ja hänen oppinsa viimeistään silloin, kun tarttuvat kaivertimeen tai siirtävät kuparilaatan happoaltaaseen. Kuusela on korostanut teknisen valmiuden merkitystä taidegrafiikassa. Ilman sitä ei tule mielikuvissa ja konsepteissa suunniteltua kuvaa ja siksi työskentelyä stressaa alin omaan puutteellinen tieto ja taito. Tähän modernismin teoreetikot eivät ole kiinnittäneet suurempaa huomiota ja kun postmodernismin nostattajienkin huomio kiinnittyi toisaalle, taidegrafiikka on sysäytynyt epäoikeudenmukaisen marginaaliseksi.

Viktor Kuusela on todennut, että tekemisen riemu grafiikan tekemisessä voi tulla vasta, kun siihen on edellytykset. Hän tarkoittaa, että taidegrafiikassa on ehdottoman tärkeää opiskella tekniikka niin täydelliseksi ja sisäistyneeksi, että työskentely valitun aiheen kanssa on mahdollista ilman teknisiä rajoituksia. Taidegraafikko tunnistaa kuvallisen päämäärän ja tekniikan sujuvan yhteyden erityisesti siinä vaiheessa, kun hän itse tuntee mielihyvää tekemisestään. Juuri tältä hallitulta pohjalta taiteilija voi sitten ryhtyä tekemään omin päin, kokeilemaan ja heittäytyä jopa tajunnanvirtansa vietäväksi.

Mitä ilmeisemmin juuri Viktor Kuuselan ilmaisema riemu tekemisessä myös viimeistelee taideteokseen auran, joka sitten vetää katsojan selittämättömällä mutta vääjäämättömällä tavalla puoleensa. Saa hänet vielä palaamaan. Juuri siitä on kyse kolmen mestarin näyttelyssä.

Hannu Castrén