PÄIVI SIRÉN

maalauksia

26.1.-13.2.2005

Päivi Sirénin uusia maalauksia katsellessa tulee mieleen Aila Meriluodon runo Lasimaalaus:

Ma sitten siveltimeen hienoon tartun,
hopeaväriin viileään sen kastan
ja rantein herkin kaiken yli maalaan
ma verkon olevaista kietovan.

Monien maalausten pigmentillä siveltyä värikenttää peittää ohut ja hento
viivasto, verkko tai harso, jota tosin ei ole tehty siveltimellä vaan puuvärikynällä
tai lyijykynällä. Se jakaa pinnan lukuisiin pieniin värin tiloihin. Ne ovat yksityiskohtia, joihin katse kiinnittyy ja katsoja voi verrata niitä toisiinsa tai seurata niiden viitoittamaa polkua. Toisaalta harso luo tilan vaikutelmaa myös syvyyssuunnassa; jotakin on edessä ja jotakin sen takana. Ehkä takana on se ”olevainen”, jonka verkko kietoo.

Sirénin maalaukset ovat abstrakteja, ne eivät esitä mitään. Kuitenkin ne herättävät mielleyhtymiä ulkopuoliseen todellisuuteen. Värikentän horisontaalinen kaksijakoisuus tuo mieleen maiseman. Ristikkäin vedetyt viivastot vievät ajatukset tekstiiliin, ehkä kirjoitukseenkin.

Mutta ennen kaikkea maalaukset muodostavat tiloja, joihin kokemus ja mieli voivat asettua. Ne tarjoavat katsojalle tilan tai tien jota kulkea. Eli taiteilijan sanoin: ”Kauempaa katsoessani viivasto muodostaa ohuen valon tai ajatuksen kaltaisen pinnan. Se ehdottaa, ei nimeä. Vasta kun maalaus ryhtyy katsomaan,

se on valmis. Silloin se ei pyri vastaamaan kysymyksiin. Se vain on.”

Kuva: yksityiskohta Tuula Lehtisen teoksesta Korusasetelma, 1997, akvatinta, fotoetsaus.

Tie, 2004-2005, pigmentti

kankaalle, 29 osaa

Yön hengitys, 2004-2005

(osa), pigmentti ja puu-

värikynä kankaalle