Jukka Vikberg

Jessen paluu

ja elämää 60-luvulla

17.10. - 4.11.2007

Olen aito 60-lukulainen. Vuosikymmenen puolivälin tienoilla kasvatin pitkän tukan, ensimmäisten joukossa kotikylässämme – ja sain sen vuoksi turpaani tanssilavoilla useita kertoja.

Me 60-lukulaiset huomasimme, ettei maailma olekaan sellainen, mitä opettaja ja Valitut palat väittivät. Amerikkalaiset sen ensiksi huomasivat, ja me muut seurasimme perässä. Hetken aikaa, joitakin vuosia, tuntui kuin koko maailman nuoriso olisi sitä mieltä, että me hoidamme tämän skeidan ja valheen. Että se siinä ja nyt. Mutta turpaan tuli taas ja rankasti.

Me 60-lukulaiset huomasimme myös, että teollisuus ja rahanhimo tuhoavat luonnon ja tekevät koko maapallosta kelvottoman. Me huomasimme ensimmäisinä, että koko meidän elintasomme ja hyvinvointimme perustuu sille, että osa maailmaa on heikko eikä pysty pitämään puoliaan. Sitä sitten rosvotaan suruttomasti.

Tästä kaikesta sai ties minkä leiman otsaansa.

Joitakin vuosia sitten tutustuin nuoreen kolleegaani. Sama ehdottomuus kuin meikäläisellä silloin 60 –70-luvuilla, vaikkakin eri teesit. Jopa vähän sama ulkonäkö. Aloin miettiä teoksia Jessen paluusta. Jesse itkee, Jesse nauraa, Jesse laulaa rokkenrollia. Ketä Jesse haluaisi pommittaa, jos nyt tulisi tänne? Laitapuolen Jesse. Jesse kerää pulloja.

60-luku oli näiden maailmantapahtumien lisäksi kulttuurin kulta-aikaa. Oli Hendrix ja muut suuret rockmuusikot, oli Woodstock ja kotimaassa tanssilavat ja loikoiltiin heinikossa. Elämä 60-luvulla oli ok, mutta kyllähän Vietnamin sodasta ja muista kauheuksista jäi arpia sieluun.

Jukka Vikberg

Jesse ja Tunturi-mopo, 2007, lasikuitu

Kuva: yksityiskohta Tuula Lehtisen teoksesta Korusasetelma, 1997, akvatinta, fotoetsaus.

Ketä Jesse pommittaisi? 2007, lasikuitu, digitaalinen näyttö