|
Tästä takaisin INFO-sivulle.
Kannatusjäsensalkku 2007
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Tänä päivänä taiteen lajien perinteiset rajat ovat miltei kadonneet. Maalarit tarttuvat grafiikan välineisiin tai menevät mukaan performansseihin, MUU-taiteilijat ottavat käsille siveltimet ja värit ja graafikot rakentavat teoksensa kolmiulotteiseen muotoon. Monet veistäjät ovat taitavia ja innokkaita piirtäjiä ja virtuaalimaailmaan uppoutunut mediataiteilijakin kaipaa välillä käteensä jotakin konkreettista. Välineiden ja taiteen lajin valinnan perusteena on se kuinkä hyvin niiden avulla pystytään sanomaan sanottava.
Myös tämän salkun kolme taiteilijaa ovat ylittäneet raja-aitoja. Heidän tuotantoonsa kuuluu sekä maalauksia että kolmiulotteisia teoksia. Tämän kannatusjäsensalkun teokset he ovat kuitenkin toteuttaneet perinteisin grafiikan menetelmin. Tekniikat ovat serigrafia, carborundum ja puupiirros.
Sirkku Ketola (s. 1973) on taiteessaan liikkunut populaarikulttuurin, sadun ja seikkailun maailmassa. Tänä vuonna Rovaniemellä, Raumalla ja Turussa oli esillä näyttely Varjelus, virkkaus ja vauhti, jossa Ketola uppoutui moottoripyöräilyn, erityisesti naismoottoripyöräilyn maailmaan. Mukana vauhtia ja hurmioitunutta menoa mutta myös naisiin viittaavia materiaaleja. Yksi Ketolan välineistä on puupiirros, jolla hän on toteuttanut kiinnostavia vedoksia eläimistä ja ihmisistä.
Ketola hakee usein teostensa kuva-aineiston lastenkulttuurista. Erityisesti kiiltokuvat ovat hänen suosikkimateriaaliaan; niitä oli mukana tuossa moottoripyöräprojektissakin. Kiltokuvaenkelit ovat mukana myös tähän salkkuun valitussa teoksessa Satu. Vihreän ruohikon yllä liittelevät tutut hahmot viittaavat lapsuuden turvalliseen maailmaan, jota suojelusenkelit vartioivat. Mutta toisaalta nuo monien sukupolvien loppuunkuluttamat kuvat ovat muuttuneet kliseiksi. Onko niiden sisältö tyhjentynyt?
Viime vuosituhannen lopussa ja tämän vuosituhanen alussa astui esiin useita nuoria taidegraafikoita, jotka olivat ottaneet välineekseen puupiirroksen. Vanhin grafiikan menetelmä kiinnostaa jälleen. Ehkä taiteilijat haluavat kaiken virtuaalisen kuvavirra jälkeen tarttua johonkin fyysiseen ja konkreettiseen. Paula Martikainen
(s. 1971) kuuluu näihin taiteilijoihin. Hänen herkissä ja hienoviritteisissä puupiirroksissaan ei ole sitä kaiverrusjäljen rosoisuutta, joka perinteisesti on liitetty tähän lajiin, vaikka hän ei toisaalta peitäkään välinettään näkyvistä.
Luonnosta saadut muodot - joskus tunnistettavina, joskus abrakteiksi muokattuina - ovat Martikaisen taiteen kuva-aineistoa. Teoksessa Catch punertava käsi tavoittelee punertavaa lintua, ehkä pääskyä. Teos herättää kysymyksiä: onko lintu pyydystetty, napattu, mihin nimi viittaa, vai suojeleeko käsi lintua? Tässä kohtaavat ihminen ja luonto, mutta siinä kohtaavat myös voima ja voimattomuus, suuri ja pieni. Ja kumpi on voimakas ja kumpi voimaton tai herkkä?
Ilkka Väätin (s. 1955) teoksissa väri puhuu, väri saa mahdollisuuden. Muodot ovat geometrisia ja sommittelu miltei aina symmetrinen. Värien oma elämä, niiden pinta ja syvyys sekä keskinäinen vuoropuhelu tulevat esiin vähäeleisesti mutta intensiivisesti. Katsojalle tarjoutuu tilaisuus mennä mukaan värien maailmaan, pysähtyä sinne. Samalla teokset tarjoavat katsojalle rauhallisen tilan liittää väreihin omat kokemuksensa ja merkityssisältönsä.
Väätin teosten lähtökohdat ovat usein taide- ja kulttuurihistoriassa. Domnica-teoksen kuva-aihe on saatu kirkkotaiteesta, roomalaisen Santa Maria in Domnico -kirkon apsiksen maalauksesta. Maalauksessa ovat pääosassa Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi ja heitä ympäröi joukko pyhiä miehiä. Ja yhdellä noista pyhistä miehistä, maalauksen syntyaikoina elossa olleella paavilla on pyöreän sädekehän paikalla nelikulmainen. Tämän suorakaiteen taiteilija on lainannut teokseensa. Pyhä pelkistyy mutta samalla myös syvenee usein Ilkka Väätin teoksissa.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 2006
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Tämän päivän taidegrafiikassa kuten nykytaiteessa yleensäkään ei ole yhtä valtavirtaa. Esittävä ja abstrakti elävät rinnan, nykytodellisuus, historia ja fantasia ovat aineistoa, josta taiteilijat teostensa lähtökohdat ja ainekset ammentavat ja johon katsoja liittää omat elämänkokemuksensa. Myös tekniset menetelmät ovat laajasti nykygraafikoiden käytössä. Digitaalinen kuvankäsittely ja fotomenetelmät ovat luonteva osa graafikoiden työtä, mutta samalla myös perinteisten menetelmien suosio on lisääntynyt. Myös tähän salkkuun valittujen vedosten tekijöiden lähtökohdat ja ilmaisu poikkeavat toisistaan. Heidän käyttämänsä menetelmät - puupiirros, mezzotinto, serigrafia - ovat perinteisiä, mutta silti edelleen ilmaisuvoimaisia.
Tuija Arminen (s. 1968) on taiteessaan pohtinut ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin, luontoon ja asuinympäristöön. Hänen teoksissaan on ollut rosoisesti ja vähän pirimitiivisesti toteutettuja hahmoja, jotka eivät ole aivan ihmisiä, mutta eivät eläimiäkään. Arminen tekee suurikokoisia puupiirroksia ja vedostaa niitä usein vain yhden kappaleen. Ne ovat uniikkiteoksia ja muistuttavat sikäli maalauksia. Maalausmaisuutta lisää vielä se, että taiteilija kiinnittää vedokset usein maalauspohjalle.
Tähän salkkuun valitun teoksen Sattumalla on sijaa lähtökohta on täydellisyyden tavoittelu. Kysymyksessä ovat eräänlaiset missikisat, joihin ihmisten lisäksi voivat osallistua kissat, koirat, hevoset ja kilpikonnat. Teoksen hahmot muistuttavat kuitenkin eniten ihmistä. Hahmot, oliot, muodostavat ryhmän, mutta ne ovat kuitenkin erilaisia ja erillisiä; mikään niistä ei ole normaalin tai täydellisen ihmisen kuva. Hahmot "elävät" erilaisissa olo- tai tunnetiloissa, ne näyttävät absurdeilta, koomisilta, ennalta-arvaamattomilta, tutuilta, pelottavilta ja vakavilta.
Pekka Hokkanen (s. 1979) kuuluu suomalaisen graafikkokunnan nuorimpaan polveen. Hän on taitavva mezzotinto-tekniikan käyttäjä, joka operoi mustan ja valkoisen väliin sijoittuvilla sävyillä. Hokkasen teokset ovat voimakkaan esittäviä; vahva kolmiulotteisuuden tuntu tekee niistä miltei veistosmaisia. Ne kuvaavat usein mekaanisia laitteita, joka kuuluvat menneen maailman teknologiaan: hammasrattaita, pyöriä, vipuvarsia ja muttereita.
Tähän salkkuun valittu teos Ihmismieli luotaa nimensä mukaisesti ihmismieltä. Etualalla on leikkaus kasvoista; se avaa näkymän ihmisen mieleen, ajatuksiin. Esiin tulee teknisiä laitteita, hammasrattaita, pyöriä, teräspalkkeja. Kaikki tämä peittää auringon, himmentää sen. Taiteilijan mukaan aurinko paistaa aina, mutta ihmisen ajatuksista nousevat pilvet peittävät ja himmentävät sen. Kasvojen puolikas on riutuneen, kärsivän näköinen. Liian mekaaninen ajattelu sammuttaa luovuuden valon.
Pasi Niininen (s. 1960) jatkaa kunniakasta suomalaisen geometrisen abstraktion perinnettä. Hän rakentaa teoksensa geometristen muotojen, värien ja viivojen varaan. Monokromaattiset värikentät, värien vuorovaikutus ja eri suuntiin viittaavat kenttien rajapinnat houkuttelevat katseen liikkeelle, jolloin näyttää siltä, että myös kuvassa on liikettä. Joskus katse tuntuu kulkevan syvyyssunnassa, teoksen "sisään". Kaksiulotteiselle pinnalle syntyy kolmiulotteisuuden vaikutelma. Joskus se voi tuoda mieleen sisätilan, toisinaan maiseman.
Tähän salkkuun valittu teos Vario on rakennettu varsin yksinkertaisen sommitelman varaan. Vedoksen keskellä on risti, joka erottaa värikentät toisistaan.
Diagonaalisesti vedetyt yksittäisten värikenttien rajalinjat luovat kolmiulotteisuuden vaikutelmaa, mutta kaikki yhdessä ne tuntuvat kumoavan sen. Niininen on valinnut värisävyt siten, että myös niiden rinnastus tuo mukaan syvyysvaikutelman. Toinen kenttä näyttää olevan toisen takana. Vai onko sittenkään. Niinisen teoksessa ei kaikki ole sitä miltä se ensi katsomisella näyttää.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 2005
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Tämän päivän taide ei aina kuvaa suoraan näkyvää todellisuutta, mutta todellisuus, elinympäristömme ja historiamme ovat vahvasti läsnä nykytaiteessa. Taiteilijat tekevät näkyväksi kokemuksia ja vaikutelmia elämästä ja maailmasta ja antavat samalla katsojalle välineitä tulkita omaa elämänkuvaansa. Katsoja liittää aina omat kokemuksensa näkemäänsä teokseen ja on näin mukana luomassa sitä kerta kerran jälkeen uudelleen. Ympäristö, maailma ja historia ovat mukana myös tähän kannatusjäsensalkkuun valittujen taiteilijoiden teoksissa. Ne tuovat viittauksien avulla esiin historiaa ja kulttuurihistoriaa, tulkitsevat henkilökohtaisia muistoja ja pohtivat sitä kuinka ihmismieli rakentaa kuvaa nykyisestä ja menneestä maailmasta.
Anna Alapuro (s. 1953) on hakenut taiteensa lähtökohtia mikrokosmoksesta ja makrokosmoksesta, auringosta ja tähdistä, kasveista ja vedenalaisesta maailmasta, merkeistä ja myyteistä. Nämä elementit johdattavat katsojan ajatukset luonnonhistoriaan ja kulttuurihistoriaan aina primitiivisiin aikoihin ja kulttuureihin saakka. Merkit voivat olla yleisiä, kaikkien tuntemia, tai sitten yksityisiä. Alapuron teosten merkeistä ja luonnonmuodoista syntyy alueita, kenttiä, joissa katse voi liikkua tai johon se voi pysähtyä. Näin ajatellen ilmaisu voidaan tulkita abstraktiksi: väri, muoto ja kappaleiden tilalliset suhteet nousevat ensisijaisiksi.
Historiassa ja kulttuurihistoriassa on myös tähän salkkuun valitun teoksen, Öljylampun, lähtökohta. Se on Välimeren kulttuurissa, Italiassa. Teoksen päähahmon taiteilija on saanut lähes kolmen vuosituhannen takaa, etruskien käyttämästä öljylampusta. Ja luontoonkin teoksen hahmo viittaa, sillä on eläimen muoto. Alapurolle kaikki lähtökohdat, esineet ja ilmiöt, ovat tasa-arvoisa: ylevät ja arkiset, myyttiset ja maanläheiset. Hän pyrkii lisäämään niiden arvoa kuvaamalla niitä, tekemällä niistä taidetta. Näinhän käy arkiesineille vuosien mittaan, etruskien öljylampustakin on tullut arvokas esine, keräilyn kohde. Alapuro ei kuitenkaan kuvaa kohdettaan realistisen tarkasti. Muoto on oikea, mutta väritys tuo mukaan taiteilijan käden jäljen.
Anita Jensenin (s. 1957) teoksissa rinnastuu ympäröivän todellisuuden ja alitajunnan kuvasto. Tämä tuli esiin jo toista kymmentä vuotta sitten syntyneissä ”tahratestiteoksissa”, jotka oli toteutettu sokeriakvatintatekniikalla. Näistä abstraktin ja esittävän välimaille sijoittuvista vedoksista voi löytää viittauksia eläin- ja kasvikuntaan. Ne antavat vallan katsojan mielikuvitukselle, ne houkuttelevat etsimään alkukuvia, kuvia kuvien takaa. Viime vuosina Jensenin teokset ovat pohjautuneet valokuvaan, jonka hän muuttaa grafiikaksi polymeerigravyyri-tekniikalla. Teosten kuvastoa ovat eksoottiset eläimet, vedenalainen maailma, vieraat interiöörit ja elokuvatähdet. Näissäkin teoksissa todellisuus kohtaa alitajunnan.
Tähän salkkuun valittu teos Jokin meissä I välittää sekin ihmismielen ja todellisuuden suhdetta. Siinä on jotakin salaperäistä, muutakin kuin nimi. Suurennuslasi rajaa sienten tai eräänlaisten alkukasvien joukosta muutaman yksityiskohtaisempaa tarkastelua varten. Teos herättää kysymyksiä: mitä ihminen tutkii kun hän tutkii luontoa, millä perusteella katse jää siihen mihin jää, mikä on se jokin ihmisessä, joka panee valitsemaan ja luokittelemaan olipa sitten kysymyksessä luonto, ihmiset tai elämä. Teoksessa on mukana paitsi luonnonhistoriallinen myös kulttuurihistoriallinen ulottuvuus. Kasvien kuvat on saatu litografioista, jotka julkaistiin 1800-luvun lopulla Ernst Haeckelin taidemuotoja luonnossa käsittelevässä teoksessa.
Virve Lilja (s. 1968) on ammattigraafikko. Välineet ja lajin perinne eivät kuitenkaan ole hänelle kahle; hän yhdistelee eri tekniikoita ja materiaaleja rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Hänelle grafiikan menetelmät ovat tie ilmaisulliseen kokeiluun. Lilja työstää teoksiaan myös monumentaaliseen kokoon ja kolmiulotteiseen muotoon. Lähtökohtana on usein ihminen ja ennen kaikkea nainen, mieshahmot tulevat esiin naisen kautta. Liljan teosten joukossa on luonnollista kokoa olevia kuvia ihmiskehon tai sen osien painaumista. Ne viestivät ihmisen läsnäolosta, mutta niiden fragmentaarisuus ja varjomaisuus vievät katsojan ajatukset myös menneisyyteen.
Tähän salkkuun valittu teos Sinne ja takaisin on ristin muotoinen, kolmiosainen teos, oikeastaan triptyykki. Teoksen keskiosa on maisema, joka kuvaa sypressien reunustamaa tietä Italiassa. Viittaukset matkaan ovat selvästi esillä. Tiellä matkustetaan ja Italiaan voi matkustaa: voi kulkea sinne ja takaisin. Liikkeellä, matkalla näyttävät olevan myös teoksen sivuosien varjomaiset hahmot, lampaat. Mutta teoksessa on kysymys myös matkasta menneisyyteen ja muistoihin. Italialaisen hautausmaan kuja vie ajatukset kauas historiaan, lampaat taiteilijan oman lapsuuden kesämaisemiin. ”Kysymys on kaipuusta tiettyyn paikkaan, tilaan ja tunteeseen”, sanoo Virve Lilja.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 2004
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Ensi katsomalla tähän salkkuun valittuja teoksia ei näyttäisi yhdistävän mikään. Niin erilaisia ne ilmaisullisesti ovat. Pekka Hannulan teoksessa on surrealismia ja fantasiaa, Anneli Hillin vedoksessa taas lapsuuden maailmaan liittyvää surumielistä nostalgiaa ja Jouni Salonen on rakentanut teoksensa arkkitehtuurin elementeistä. Salkun teoksissa ei tietenkään tarvitse olla yhteisiä piirteitä. Aina niitä kuitenkin etsii, ja tämänkin salkun teoksista niitä on löydettävissä, kun katsoo tarkkaan. Kaikissa kolmessa teoksessa käsitellään tavalla tai toisella aikaa: historiaa, ajan kulumista, muistojakin.
Pekka Hannula (s. 1961) on toisen polven taidegraafikko, hänen isänsä on Simo Hannula. Jotakin samaa voi löytää isä ja poika Hannulan taiteesta niin erilaisia ja omintakeisia taiteilijoita kuin he tarkkaan ottaen ovatkin. Yhteistä on tietty surrealismi, unenomainen tunnelma. Pekka Hannula jatkaa taidegrafiikan vuosisataista perinnettä. Hänen taiteessaan piirtäminen, piirrosjälki on keskeisellä sijalla. Hannulan teoksia kansoittaa todellinen puukansa, puut, joista usein piirtyy esiin ihmishahmo. Niissä on usein mukana huumoria, mutta toisaalta niistä välittyy myös vakava viesti: ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuus.
Tähän kannatusjäsensalkkuun valittu etsaus Vanha vaeltaja kuvaa sekin puukansan edustajaa. Tässä tapauksessa kysymyksessä on elämänsä päätepistettä lähestyvä, lahoava kanto. Se on kulunut ja kaiken nähnyt, vanha ja viisas. Sen pintaan on tarttunut rakennuksia, ehkä katunäkymiä ikään kuin matkamuistoina. Teos kertoo ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuudesta, mutta samalla myös ihmisenä olemisesta, ihmisen elämänkaaresta. Ehkä siitä viisaudestakin, joka ihmiseen iän ja kokemuksen myötä on karttunut. Mutta mukana on myös humoristinen juonne kuten Pekka Hannulan teoksissa usein on.
Anneli Hillin (s.1950) teoksissa on usein hyönteisiä ja lintuja. Joskus taiteilija on rakentanut niistä sommitelmia, joita voi katsella miltei abstrakteina teoksina. Hyönteiset ja linnut saattavat olla maassa, mutta ne pääsevät myös irti maasta. Ne osaavat lentää, ne edustavat keveyttä ja vapauttakin. Hyönteisten siivissä on läpikuultavaa kauneutta, mutta samalla niissä on jotakin haurasta ja helposti tuhoutuvaa. Tämä kaikki viittaa luontoon, ihmisen ja luonnon suhteeseen. Joskus Hilli on sijoittanutkin hyönteisten rinnalle kuvia ihmisistä. Kuvat ovat vanhojen valokuvien pohjalta tehtyjä, ne herättävät muistoja ehkä lapsuudesta. Lapsuus onkin yksi Anneli Hillin taiteen teemoista.
Lapsuuteen palataan myös tähän kannatusjäsensalkkuun valitussa teoksessa Kuka minä olen. Lapsi katsoo itseään peilistä ja näkee siellä hirven pään. On kuin kysymyksessä olisi se hetki, jolloin lapsi peiliin katsoessaan tiedostaa näkevänsä oman kuvansa. Onko tuon asian tiedostaminen ilo vai järkytys? Ja kumpaa hirven näkeminen edustaa? Onko kysymyksessä toive vai pelko? Tietenkin teosta voi ajatella myös ihmisen ja luonnon suhteen yhtenä muunnelmana: nähdessään hirven peilissä ihminen oivaltaa olevansa osa suurempaa luontoa.
Jouni Salosen (s. 1966) teoksissa lähtökohtana ovat usein vanhat valokuvat. Teokset johtavat katsojan ajatukset omaan elämänhistoriaan; katsojahan liittää näkemäänsä teokseen aina oman kokemuksensa. Mutta toisaalta vanhat valokuvat sysäävät liikkeelle myös katsojan mielikuvituksen. Hän kysyy: Millaisessa maailmassa tuo ihminen on elänyt? Mitä hän on tehnyt? Salosen teokset synnyttävät monia kertomuksia, mutta samalla ne viestivät ajan kulumisesta. Ennen meitä on ollut olemassa monenlaisia maailmoita, joihin me voimme raottaa ovea.
Tähän kannatusjäsensalkkuun valitun teoksen nimi onkin Aika. Teoksessa on monia aikakerrostumia; se avaa näkymän historiaan. Etualalla on portti, jota molemmin puolin vartioivat antiikin Kreikan arkkitehtuurista tutut karyatidit, naista kuvaavat pylväsveistokset. Portin holvikaari viittaa kuitenkin enemmän barokkiin kuin antiikkiin. Portista avautuu näkymä teräsrunkoiseen lasijulkisivuun, mikä viittaa vielä uudempaan aikaan. Ajan kulumisen, rapautumisen ja tuhoutumisen tuntua lisäävät vielä vedoksen pinnalle sirotellut täplät. Ne tuovat mieleen vanhat, kosteudesta kärsineet tai hapon syövyttämät valokuvat. Jouni Salosen teoksessa aikaan liittyy sekä loisto että rapautuminen.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 2003
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Suomen Taidegraafikoiden kannatusjäsensalkulla on juhlavuosi: salkkujen julkaisemiminen aloitettiin neljäkymmentä vuotta sitten. Salkut muodostavat komean sarjan taidegrafiikkaa, tekijöinä ovat suomalaisen taidegrafiikan kärkinimet viideltä vuosikymmeneltä.
Tämänvuotiseen kannatusjäsensalkkuun on valittu teokset kolmelta eri ikäkausia ja eri lähestymistapoja edustavalta taiteilijalta. Armas Hursti on ankara puupiirtäjä, vahvan ekspressiivisen kuvan tekijä. Eeva Kirilinin taiteen lähtökohta on biologinen maailmankuva, jota hän välittää valokuvapohjaisella grafiikallaan. Pälvi Hanni edustaa graafikkokunnan nuorinta polvea. Hänen teostensa rakentuvat useammasta kuva-aiheesta ja muodostavat näin kiehtovan kuvallisen kertomuksen, jonka logiikka ei aina noudata päivätajuntamme logiikkaa.
Pälvi Hanni (synt. 1972) on sitä nuorta graafikkopolvea, joka sekä vaalii perinnettä että tarttuu ennakkoluulottomasti uusiin teknisiin ja ilmaisullisiin ratkaisuihin. Häneen vedoksensa rakentuvat miltei aina useammasta kuva-aiheesta; rinnan on klassista piirrosviivaa, maalauksellisia sävyjä ja valokuvaan pohjautuvia elementtejä. Rinnastukset kietovat monta tarinaa yhdeksi kokonaisuudeksi. Yhtenä teemana Hannin teoksissa on luonto, ihmisen suhde luontoon. Vanhat valokuvat, kiemurainen tapettikuvio tai kuva korusta tuovat puolestaan mukaan menneen ajan, historiallisen ulottuvuuden.
Tähän kannatusjäsensalkkuun valitusta Tuulen tupa -teoksestakin voi löytää noita aineksia. Ja tälläkin kertaa Hanni on käyttänyt useampaa graafista menetelmää, pehmeäpojaa, etsausta, akvatintaa. Teoksessa tuuli on temmannut mukaansa koristeellisen katoksen, seinättömän huvimajan. Se lentää tuulessa lehtien mukana, se on itsekin kuin lehti. Luontoteema on tässäkin teoksessa näkyvillä: luonto ottaa haltuunsa osia ihmisen rakentamasta maailmasta. Mukana on myös mennyt maailma; katos koristeineen viittaa sadan, ehkä kahdenkinsadan vuoden taakse.
Armas Hursti (synt. 1934) on yksi taitavimmista ja omaleimaisimmista puupiirtäjistämme. Hänen kaivertimensa synnyttää klassista puupiirrosjälkeä: vahvaa ja rosoista, suorasukaista ja tinkimätöntä. Värit ovat voimakkaita, yleiskuvaa hallitsee vahva ekspressiivisyys. Myös Hurstin aiheet ovat vahvoja ja pysähdyttäviä. Teemoina ovat uskonta, ihmiselämän eksistentiaaliset kysymykset ja vastakohtaisuudet. Sanalla sanoen se mikä on ihmisen paikka tässä maailmassa.
Harlekiinin pallot jatkaa komealla tavalla Hurstin aikaisempien teosten teemoja. Harlekiini on yksi keskiaikaisten koomisten näytelmien henkilöhahmoista, ilveilijä. Toisaalta Tuo hahmo palloineen viittaa myös sirkukseen. Sirkus on paikka, jossa elämän vastakohtaisuudet kohtaavat toisensa. Taiturimaiset tyemput, ilo ja hilpeys saavat rinnalleen narrien ja ilveilijöiden epäonnen, surumielisyyden ja jopa traagisuuden. Harlekiinin pallon värityksen voimakkaat konrastit tuovat oivallisesti esiin tuon vastakohtaisuuden.
Eeva Kirilin (synt. 1965) etsii materiaalinsa luonnontieteellisten museoiden vitriineistä, röntgen- ja mikroskooppikuvista sekä tieteellisistä julkaisuista. Kuten tuo teosten kuvastokin kertoo, biologinen maailmankuva on Kirilinin taiteen tärkein lähtökohta ja sen tarkastelusta syntyvät teosten keskeiset teemat. Kuvat fossiileista tai alkueläimistä viittaavat aikaan, maapallon elämän pitkään historiaan. Ne johdattavat ajatukset biologisen elämän aamuhämärään, josta ovat lähtöisin yhtä hyvin koppakuoriaiset kuin korkeakulttuuri ja pitkälle kehittynyt teknologiakin. Ihminen, hänen tekonsa ja arvomaailmansa ovat osa suurta biologista kokonaisuutta.
Biologinen maailmankuva on on lähtökohtana myös tähän salkkuun valitussa vedoksessa Siemenkolot. Hahmon kahdelle pyöreälle muodolle ovat antaneet kesäkurpitsat, jotka on kuvattu ikkunalasia vasten. Tyhjät, ontot hedelmät voidaan ladata monilla symbolisilla merkityksillä: turhuuksien turhuus, tyhjä elämä, loppunut elämä. Mutta kasvit viittaavat myös syntymään, uuteen alkuun. Toisaalta Kirilinin vedosta voi tarkastella myös abstraktina teoksena, joka houkuttelee katseen kulkemaan omia polkujaan tilan, muotojen ja värin luomassa maailmassa.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 2002
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Suomen Taidegraafikoiden tämän vuotiseen kannatusjäsensalkkuun on valittu kahden nuoren ja yhden kokeneen taiteilijan vedokset. Juho Karjalainen kuuluu suomalaisen taidegrafiikan terävimpään kärkeen. Hän on tunnustettu sekä taiteilijana että taiteen opettajana. Karjalainen on virtuoosimainen akvatinta-tekniikan käyttäjä. Janne Laineen taiteilijanura ei vielä ole kovin pitkä, mutta hän on ehtinyt saada jo kansainvälistäkin tunnustusta. Hänet palkittiin vuoden 2001 Tallinnan grafiikkatriennaalissa. Janne Laine on erikoistunut fotomenetelmiin, mutta hän taitaa myös perinteiset metalligrafiikan tekniikat. Laura Pohjonen on äskettäin valmistunut taidekoulusta, mutta hän on kuitenkin ehtinyt jo pitää yksityisnäyttelyitäkin. Pohjonen käyttää perinteisiä metalligrafiikan menetelmiä kuten monet muutkin nuoret graafikot tänä päivänä.
Klassinen alaston ihmisvartalo on ollut Juho Karjalaisen (s. 1947) taiteen pääteema. Alkuvaiheessa hän kuvasi alastonta naisvartaloa pelkistetyllä viivalla, suorasukaisesti, mutta samalla mukana oli varjon ja valon välinen jännite, joka piirustusviivan ohella antoi muotoa figuureille. Alkukauden naishahmoissa on myös tiettyä lihallisuutta ja eroottista latausta. Viimeisen vuosikymmenen aikana pääosaan ovat nousseet mieshahmot, jotka tuntuvat nostavan esiin elämän eksistentiaalisia kysymyksiä.
Tähän salkkuun valittu akvatinta Savesta nousee kevät liittyy Karjalaisen ihmisfiguuriteemaan. Siinäkin päällimmäisenä tuntuvat olevan eksistentiaaliset kysymykset: ihminen on paljas ja yksin, hän näyttää maailmaan heitetyltä, mutta toisaalta savesta nousee kevät. Vedos on myös hyvä esimerkki taiteilijan kyvystä hahmotella karakteristisesti, muutamalla vedolla ihmishahmo. Teos on vahvasti maalauksellinen ilman värien käyttöä, figuuri kasvaa kuin salaa esiin abstrakteista muodoista.
Janne Laineen (s. 1970) on teoksissaan kuvannut toisaalta ihmisiä toisaalta maisemia. Taiteilijan heliogravyyrien pohjaksi valokuvaamat ihmiset ovat miehiä, usein Laineen ystäviä ja tuttavia. He ovat etäisen näköisiä, mutta samalla heistä välittyy seksuaalista intensiteettiä. Höyry tai sumu on yksi keskeinen elementti sekä mieshahmoissa että maisemissa. Höyry peittää ja piilottaa, herättää odotuksia jostakin, joka on tulossa tai syntymässä, mutta se luo myös visuaalista muotokieltä.
On A journey... -teos on maisema. Sen maantieteellistä sijaintia on vedoksesta vaikea päätellä; se voisi olla arktinen meri ajelehtivine jäävuorineen tai alppimaisema sumussa, mutta yhtä hyvin kysymyksessä voisi olla kesäinen suomalaismaisema, jossa aamusumu on vähitellen hälvenemässä järven pinnalta. Toisaalta Laineen dramaattinen teos houkuttelee myös myyttisiin tulkintoihin. Kuvasta välittyy se kuinka jotakin on syntymässä, ollaan lähdössä matkalle joko historiallisesti tai maantieteellisesti.
Laura Pohjosen (s. 1972) viimeisimmän yksityisnäyttelyn (heinä-elokuussa 2002) nimi oli Siperia. Tuossa näyttelyssä tulivat hyvin esiin Pohjosen taiteen keskeiset teemat: luonto, ihminen osana luontoa, myytit. Siperia kylmä paikka johon karkotettiin rikollisia ja toisinajattelijoita, mutta se on myös paikka, jossa luonto säätää ihmiselle omat lakinsa ja siellä ovat eläneet myös myytit. Pohjonen pitääkin vaelluksiaan arktisilla seuduilla, Baikal-järven alueella ja Suomen Lapissa, taiteensa tärkeänä innoittajana.
Teos Metsän helmaan kuvaa mäyrää, joka on pukeutunut tai joka on puettu koivuntuohesta tehtyyn takkiin. Pukeutumisellaan mäyrä saa inhimillisiä piirteitä, mutta toisaalta se liittyy yhä kiinteämmin eläinmaailman ulkopuolella olevaan luontoon, metsään ja koivikkoon. Ihmiset, eläimet ja muu luonto ovat pohjimmiltaan yhtä. Teoksen tunnelma on hivenen surrealistinen, unenomainen. Samalla siinä on vahvasti suomalaisen kansanperinteen, ehkä kansansatujen henkeä.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 2001
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Vuosi 2001 on Suomen Taidegraafikoiden juhlavuosi. Liiton perustamisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta. Juhlavuoden ohjelmaan kuuluu kaksi näyttelyä, mutta myös tätä kannatusjäsensalkkua voidaan pitää osana juhlavuoden ohjelmaa. Salkkuun on valittu kolme taiteilijaa kuten ennenkin. Valitut teokset tuovat hyvin esiin sitä tämän päivän taidegrafiikan monipuolisuutta mikä tuli ja tulee esiin myös juhlanäyttelyissä. Salkku esittelee paitsi kolme erilaista taiteellista ilmaisutapaa myös kolme erilaista teknistä ratkaisua. Anita Jensen tulkitsee valokuvaan pohjautuvassa teoksessaan yllätyksellistä maailmaa, jonka voisi kuvitella olevan peräisin ihmisen alitajunnasta tai unista. Reijo Kärkkäinen on ennen kaikkea piirtäjä. Hänen taiteilijan otteensa on kertova ja hän käyttää hyväkseen sarjakuvan kuvakieltä. Ilkka Väätin teoksessa väri on etusijalla, mutta toisaalta hän sisällyttää taiteeseensa aina myös kulttuurihistoriallisia ja etnisiä viittauksia.
Anita Jensenin (s. 1958) rinnastuu ympäröivän todellisuuden ja alitajunnan kuvasto. Tämä tuli esiin jo kymmenisen vuotta sitten syntyneissä ”taharatestiteoksissa, jotka oli toteutettu sokeriakvatintatekniikalla. Näistä abstraktin ja esittävän välimaille sijoittuvista vedoksista voi löytää viittauksia eläin- ja kasvikuntaan. Ne antavat vallan katsojan mielikuvitukselle, ne houkuttelevat etsimään alkukuvia, kuvia kuvien takaa. Ja näitä alkukuvia - omia ja yhteisiä - etsi myös taiteilija työssään. Hän herätti tahratestillä oman piilotajuntansa ja sai näin mielikuvituksensa esille. Alitajuinen ja tietoinen tekevät yhteistyötä, alitajuinen pulppuaa kuvia, tietoinen järjestää.
Jo puoli vuosikymmentä Jensenin teokset ovat pohjautuneet valokuvaan, jonka hän muuttaa grafiikaksi polymeerigrtavyyri-tekniikalla. Teosten kuvastoa ovat eksoottiset eläimet, vedenalainen maailma, vieraat interiöörit ja elokuvatähdet. Näihin kuviin Jensen liittää yllättäviä elementtejä: vesikasveja, veden eläimiä, kukkia. kukkien kuihtuneita terälehtiä ja siemeniä. Tähän salkkuun valitussa teoksessa Lentävän siemenen aika siistin hyvinvoivan näköisen ihmisen kasvoja peittää rypäs aggressiivisilta vaikuttavia siemeniä. Teoksen unenomainen tunnelma on hyvin intensiivinen. Todellisuus kohtaa alitajunnan.
Reijo Kärkkäisen (s. 1964) taiteessa elää populaarikulttuurin kuvasto, siinä on aineksia yhtä hyvin sarjakuvista kuin elokuvista ja piirretyistä filmeistäkin. Hän piirtää lapsenomaisen primitiivisesti ja suorasukaisesti, ihmis-- ja eläinhahmot, kulkuneuvot, rakennukset ja maisema sijoittuvat kuvapinnalle ”surrealistista logiikkaa” noudattaen. Kuvat tulevat katsojan silmien eteen yhtenä virtana niin kuin kuvat tässä maailmassa tulevat. Primitiivinen ote on Kärkkäiselle kuitenkin tyylikeino. Hän on ennen kaikkea piirtäjä, jonka viiva on herkkää ja ilmeikästä.
Kärkkäisen teoksista tunnistaa populaarikulttuurin tuttuja hahmoja ja kohtauksia. Mutta kaiken tämän villin menon takana on vakavaa sanottavaa kuten rotukysymyksiä tai ihmisen ja luonnon suhteen käsittelyä. Tähän salkkuun valittu teos Saatto voisi sekin tulkita ihmisen suhdetta luontoon. Siinä yksinäinen ratsastaja kulkee rujossa, raiskatussa maisemassa, ehkä hakkuaukealla. Ratsuna ei ole hevonen, vaan pikemminkin koira tai susi. Sekä ratsastaja että ratsu ovat hämmästyneen, jopa tuskastuneen näköisiä, ratsastajalla on siivet selässä. Kuka saattaa ja ketä. Viekö outo ratsu ihmistä viimeiselle matkalle runneltuun luontoon vai päinvastoin?
Ilkka Väätti (s. 1955) antaa teoksissaan värin puhua, hän antaa värille mahdollisuuden. Hänen teostensa muodot ovat geometrisia ja sommittelu miltei aina symmetrinen. Näin Väätti vähäeleisesti ja hienosti tuo esiin värien oman elämän, niiden keskinäisen vuoropuhelun ja suo katsojalle tilaisuuden mennä mukaan värien maailmaan, pysähtyä sinne. Samalla teokset tarjoavat katsojalle rauhallisen tilan liittää väreihin omat kokemuksensa ja merkityssisältönsä. Ne antavat mahdollisuuden vaikkapa meditaatioon.
Väätin teokset näyttävät abstrakteilta ja niitä voidaan tarkastella sellaisina. Niiden kuva-aiheiden lähtökohta on kuitenkin taide- ja kulttuurihistoriassa sekä elävässä todellisuudessa. Lähtökohta voi olla jonkun keskiaikaisen maalauksen yksityiskohta tai sen pelkistetty kokonaishahmo tai yksityiskohta meille eksoottisen kansan - kuten eskimoiden tai beduiinien - tekstiileistä tai koruista. Tähän salkkuun valitun teoksen nimi Andien ruutu viittaa Etelä-Amerikkaan. Sen värit ja geometriset muodot voisivat olla lähtöisin intiaaniheimojen tekstiileistä. Mutta toisaalta teoksen muoto viittaa myös porraspyramidiin. Väätin teokset voi nähdä yhtä aikaa sekä abstrakteina että esittävinä; ne ovat kosmogrammeja, maailmankuvia.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 2000
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Tämän päivän suomalaisessa taidegrafiikassa vallitsee laaja moniarvoisuus sekä erilaisten ilmaisumuotojen ja tekotapojen kirjo. Mitään valtavirtausta ei ole. Monivärinen ja mustavalkoinen, pienimuotoinen ja monumentaalinen grafiikka elävät rinnan. Suomen Taidegraafikot ry:n tämänvuotisessa kannatusjäsensalkussa tämä monimuotoisuus tulee pienessä mitassa esiin. Lars Holmström jatkaa modernismin perinnettä tekemällä geometrista abstraktia taidetta. Tapani Mikkosen teoksessa piirustus nousee etualalle ja virve Lilja etsii näkökulmaa ihmiseen myös materiaalisilla ratkaisuilla. Virve Lilja edustaa suomalaisen graafikkokunnan nuorta polvea, Lars Holmström ja Tapani Mikkonen ovat keskipolven vahvoja taiteilijoita.
Lars Holmström (synt.1949) on sekä graafikko että taidemaalari, ja hänen tuotantoonsa kuuluu myös kolmiulotteisia ja tilaan levittäytyviä teoksia. Hän tekee grafiikkaansa paljolti sarjallisesti: sama muoto toistuu usein eri väreissä. Holmströmin grafiikassa ja maalauksissakin vallitsee usein ankara symmetria. Värit nousevat puhtaina ja ilmaisuvoimaisina esiin, mutta toisaalta voimakkain sävyin väritetyt kentät saavat aikaan kolmiulotteisen, kappalemaisen vaikutelman.
Tähän salkkuun valittu teos ”E=” viittaa Einsteinin tunnettuun yhtälöön ja sitä kautta energiaan. Sininen ja oranssi muodostavat teoksessa parin, joka säteilee värienergiaansa katsojalle. Holmströmin teoksen nimessä Einsteinin yhtälö jää avoimeksi. Teos ikään kuin kysyy: mikä on kuvan energia? Vastaus jää katsojalle. Toisaalta näiden värien kautta katsoja pääsee sisälle kuvan maailmaan. ”E=” on kaksiulotteinen kuten paperille vedostettu grafiikka aina, mutta siinä on kolmiulotteisuuden vaikutelma. Kun vedosta tarkastelee pitkään katse alkaa ikään kuin liikkua syvyyssuunnassa, teoksen sisään.
Virve Lilja (synt. 1968) on taiteilija, jolle grafiikan menetelmät ovat väline ilmaisulliseen kokeiluun. Hän yhdistelee eri tekniikoita ja materiaaleja rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Lilja ei vierasta myöskään monumentaalista kokoa. Yhteisöllisyys on hänelle tärkeä taiteellisen työskentelyn muoto. Hänen teoksissaan on usein lähtökohtana ihminen ja ennen kaikkea nainen. Mieshahmot tulevat esiin naisen kautta. Näiden hahmojen välityksellä taiteilija nostaa esiin kysymyksiä uskomuksista, riiteistä, arvoista ja ihmisyydestä.
Naishahmo on lähtökohtana myös tähän salkkuun valitussa Hajanainen-teoksessa. Siinä paloiteltu tai silvottu nainen on asetettu osaksi abstraktia sommitelmaa. Silvottu nainen tuo ehkä hiukan ironisellakin tavalla mieleen plastiikkakirurgian, halun muokata ja muuttaa ihmiskehoa, ulkonäköä. Liljan naishahmo poseeraa kuin vastatrimmattu malli, jota on korjailtu kirurgin veitsellä. Toisaalta Hajanainen viittaa myös taidehistoriaan. Naishahmossa on rubensmaista pyöreyttä ja torso, jollainen Hajanainen on, liittyy kuvanveiston ja miksei piirustuksenkin pitkään traditioon.
Tapani Mikkonen (synt. 1952) omaksunut ja sisäistänyt grafiikan perinteen sekä ilmaisussa että tekniikassa. Mutta hän on myös uudistaja, hän oli ensimmäisten joukossa tuomassa suomalaiseen grafiikkaan maalauksellisuutta ja monumentaalisuutta. Hän on liittänyt vedoksiinsa myös kolmiulotteisia osia. Viimeaikaisissa teoksissaan Mikkonen on yhdistänyt taide- ja kulttuurihistoriasta lainattua kuvastoa ja abstraktia ilmaisua. Suurikokoisissa, monumentaalisissa vedoksissa tulee esiin Mikkosen kyky soveltaa maalauksellisia aineksia grafiikkaan. “Siveltimenvedot” ovat rohkeita, joskus uhmakkaitakin; niissä on voiman ja vauhdin tuntua. Mutta samalla teoksissa on tiettyä kevyttä ja ilmavuutta.
Mikkonen on kuitenkin ennen kaikkea piirtäjä. Tämä tulee hyvin esiin hänen tähän salkkuun valitussa teoksessa Tazza. Lähtökohtana on - kuten nimikin kertoo - kuppi tai pieni malja, jonka muodon tunnistaa kuvasta, vaikka ilmaisu lähestyykin abstraktia. Näin piirustus, varmaotteisesti vedetty viiva nousee esiin vihertävän harmailta värikentiltä. Mikkonen työskentelee usein sarjallisesti, toisto on yksi hänen ilmaisukeinoistaan. Sarjallisuus liittyy luontevasti grafiikkaan ja graafikon työskentelytapaan. Myös Tazza on tavallaan osa pitkää sarjaa, malja- ja ruukkuteemaa, jota Mikkonen on kehitellyt ja varioinut jo vuosia.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 1999
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Suomen Taidegraafikot ry:n tämänvuotiseen kannatusjäsensalkkuun valitut taiteilijat edustavat eri taiteilijasukupolvia. Meeri Torvisen (s. 1933) ensiesiintyminen taiteilijana sijoittuu 60-luvun alkuun, Heikki Kukkosen (s. 1954) teoksia oli ensi kertaa esillä 70-luvun puolivälissä ja Maija Saarinen (s. 1967) on valmistunut Kuvataideakatemiasta pari vuotta sitten. Kaikkien kolmen taiteilijan ilmaisu on esittävää. Heidän teostensa suhde todellisuuteen on kiinnostavalla tavalla omintakeinen; kysymys ei ole ulkoisen maailman kartoittamisesta vaan kokemuksen tulkitsemisesta. Nämä taiteilijat käyttävät perinteisiä menetelmiä - etsausta, akvatintaa ja kuivaneulaa - ja osoittavat näin kuinka vivahteikkaaseen tulokseen vuosisatoja käytössä olleilla tekniikoilla voidaan päästä.
Heikki Kukkosen teosten kuvasto on paljolti kotoisin Välimeren maailmasta, antiikista ja eurooppalaisen kulttuurihistorian klassiselta kaudelta: stukko-ornamenttien ja muidenkin koristekuvioiden fragmentteja ja veistoksia, pylväitä ja portaita, ruukkuja ja maljoja. Teosten sommittelukin on usein klassisen harmoninen, mutta samalla kertaa nykyaikaisen yllättävä. Kukkosen teosten yksi ulottuvuus on aika. Aika, vuosien kuluminen tulee esiin miltei kaikissa teoksissa. Kaikkinainen autius tuo teoksiin surrealistisen, unenomaisen tunnelman; sekin on yksi Kukkosen taiteen ulottuvuuksista.
Tähän salkkuun valittu teos Elokuun juhla liittyy Kukkosen huviteltta-teemaan, jota taiteilija on jo jonkin aikaa muunnellut. Sekin on eräänlainen tilan ja ajan kartoitus. Aukiolle, ehkä hiekkarannalle, pystytetyn huviteltan sinivalkoiset värit viestivät iloisesta tunnelmasta, kesän riemuista. Kesän juhlakausi on kuitenkin päättymässä. Paikka on autio, ihmisiä, juhlijoita ei näy teltan liepeillä, ja telttakin on tuulen tuivertama, se ei enää seiso ryhdikkäästi. Valaistus taustalla on sekin hämärtymässä. Riemu ja haikeus lyövät kättä Elokuun juhlassa.
Maija Saarinen kuuluu siihen nuoreen graafikkopolveen joka entistä enemmän tuntuu keskittyvän pienimuotoisen ja intiimin mustavalkoisen grafiikan tekemiseen. Hän etsii vivahteita niistä pienistä nyansseista ja sävyistä, jotka ovat mustan ja valkoisen välissä. Saarisen vedoksissa on yleensä mukana ihminen, ei kuitenkaan tunnistettavana persoonana vaan yleispätevänä ihmisolentona. Tähän yleispätevyyteen taiteilija pääsee siten ettei hän näytä ihmishahmojensa kasvoja; usein mukaan on otettu vain alaruumis. Tämä kasvottomuus jättää katsojan mielikuvitukselle vapauden pohtia sitä mikä puuttuu ja tuo teoksiin myös tiettyä outoutta, unenomaisuutta.
Unenomainen tunnelma, tietynlainen rajatilan kokemus välittyy myös tähän salkkuun valitusta etsaus-akvatintasta Tyhjyys täyttää. Tässäkin teoksessa on mukana ihmishahmo, josta katsojalle näytetään vain jalat. Muun vartalon voi kuvitella olevan ilmassa liehuvan kevyen kankaan sisällä - tai sitten siellä on vain tyhjyyttä, joka täyttää tilaa. Vedoksessa on Saariselle ominaisia visuaalisia oivalluksia, yllätyksiä. Hulmuava kangas yhdistettynä ihmisen, ehkä naisen tai tytön jalkoihin on tarjonnut myös mahdollisuuden kiinnostavan viivojen ja valoorien leikin rakentamiseen.
Meeri Torvinen on sekä taidemaalari että taidegraafikko. Hän aloitti informalistina, vapaamuotoisen ei-esittävän taiteen tekijänä, mutta vähitellen hänen teoksiinsa tuli mukaan aineksia todellisuudesta eli kuten hän on itse sanonut: ”Kuviin vain alkoi ilmestyä tunnistettavaa luontoa mukaan.” Nykyisin Torvinen tunnetaan ennen kaikkea ihmisen kuvaajana, mutta näissä henkilökuvissa on yleensä myös maisema mukana. Hänen teoksissaan on nähty vertauskuvallisuutta ja viestejä alitajunnasta, siitä mikä ei ole suoraan nähtävissä.
Tähän salkkuun on valittu kuivaneula Syksyn tähti. Sen lähtökohta on maisema Lofooteilta, missä Meeri Torvinen vierailee mielellään. Teoksessa tulee esiin pohjoinen luonto kaikessa karuudessaan ja jylhyydessään. Kysymyksessä on syksyn ja talven rajakohta, kriittinen hetki. Pihlaja, joka ei vielä ole pudottanut kaikkia lehtiään on peittymässä lumeen, tummalta taivaalta pilkottaa yksinäinen tähti. Tunnelmaa sävyttää autius ja yksinäisyys mutta samalla siinä on jotakin harrasta ja juhlallista.
Viivasyövytys eli etsaus tehdään siten, että kuparilaatta peitetään ensin vahakerroksella. Kuvio piirretään vahaan ja kun laatta syövytetään, piirretyt viivat syöpyvät uriksi sen pintaan. Viivasyövytys on syväpainomenetelmä, mikä tarkoittaa sitä, että painoväri imeytyy vedostettaessa paperille laatan urista. Akvatinta-tekniikassa laatan päälle ensin pölytetään pohjustukseksi hartsi- tai bitumijauhetta. Näin lopullisen vedoksen pinta saadaan enemmän tai vähemmän rakeiseksi. Kuviot piirretään pohjustukseen ennen syövyttämistä joko rasvattoman kalkeripaperin läpi tai suoraan erilaisia liituja tai sivellinvernissoja käyttäen. Akvatinta on etsauksen tavoin syväpainomenetelmä.
Kuivaneulamenetelmässä kuva piirretään laattaan terävällä piikillä. Piirrettäessä viivan reunoihin nousee vallit, joihin painoväri tarttuu ja pehmentää viivan vedostettaessa. Kuivaneula tehdään yleensä metallilaatalle, mutta sen voi tehdä myös akryylilevylle. Meeri Torvinen on kuitenkin käyttänyt laatan työstämiseen mezzotintorautaa.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 1998
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Mielenmaisema, maisema-abstraktio, unimaisema. Tällaisia kuvailevia sanoja käytetään paljon puhuttaessa taiteesta, jonka viesti tuntuu kumpuavan jostakin todellisuuden, unen tai mielikuvan välimailta. Väljästi ottaen tämänsyksyisen kannatusjäsensalkun teokset kuuluvat tähän ryhmään. Teokset käsitteellistävät kokemusta, sysäävät liikkeelle katsojan alitajuntaa, herättelevät tunteita ja aistimuksia. Teokset on toteutettu sekä perinteisillä että vähän uudemmilla menetelmillä. Jari Kylli käyttää kuparikaiverrustekniikkaa, joka on yksi vanhimmista grafiikan menetelmistä. Myös Antti Ratalahden käyttämällä mezzotintolla on jo pitkät perinteet. Melek Mazicin tekniikat - carborundum ja polymeerigravyyri - sen sijaan on otettu käyttöön yleisemmin vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana.
Jari Kylli (synt. 1961) on jo pitkään teoksissaan yhdistely erilaista kuva-ainesta. Sitä hän tekee myös tähän salkkuun valitussa Myrsky vesilasissa -kaiverruksessa. Mukana on täysin realistista, miltei oppikirjamaista piirustusta, jossa on keskiaikaisten puukaiverrusten sävyä. Toisaalta nuo vesilasit, joissa myrsky käy, voi mieltää myös abstrakteiksi geometrisiksi kuvioiksi. Millainen myrsky Kyllin teoksen vesilasissa tai -laseissa sitten käy? Noissa kolmessa pienessä kuvassa on painajaismainen, ehkä apokalyptinenkin tunnelma. Jäävuori ajelehtii myrskyävällä merellä. Toisessa kuvassa jäävuori on häipymässä horisontin taakse, mutta samalla etualalle ajelehtii matkalaukku. Onko kysymys Titanikin onnettomuudesta, vai Estonian? Kolmannessa kuvassa merihirviö tavoittelee kärpästä, jonka pää on suurennettu vedoksen alareunaan. Mitä tekee itseään syövä käärme? Ainakin ympyrän; luonto hakeutuu Kyllin teoksessa geometriseen muotoon. Myytit, historia ja todellisuus elävät rinnan teoksessa. Jari Kylli on taitava piirtäjä, mitä hänen käyttämänsä tekniikka kuparikaiverrus edellyttääkin.
Kuparikaiverrus on vanhin ja työläin syväpainomenetelmä. Kuva kaiverretaan kuparilaatalle työntämällä teräväkärkisellä kaivertimella, joka irrottaa pinnasta metallin sälemäisesti ja saa aikaan v-muotoisen viivan. Metallisäleet puhdistetaan laatasta kalvimella. Kaiverrusviiva on terävä ja puhdas.
Melek Mazici (synt. 1956) on taiteessaan liikkunut esittävän ja abstraktin välimailla. Välillä teosten hahmot ovat pelkistyneet abstrakteiksi kuvioiksi tai merkeiksi, välillä ne ovat olleet realistisen tarkkoja kuten viime vuosien vedoksissa. Käsintehty paperi on usein antanut oman materiaalisen lisänsä taiteilijan vedoksiin. Tähän kannatusjäsensalkkuun on valittu teos Maisema, jossa taiteilija rinnastaa polymeerigravyyrinä toteutetun orkidean carborundum-tekniikalla tehtyyn pelkistettyyn maisemaan. Mazici itse kuvaa taidettaan näin:
”Teokseni saattavat olla eroottisia, niiden muodot saattavat alkaa eroottisista tai seksuaalisista kuvista, mutta minulle on tärkeätä hakea tasapainoa myös muun sisällön kanssa. Haluaisin, että teoksissani olisi monta tasoa: nautinto ja viehätys, monikerroksisuus ja herkkyys.
Ottamani valokuvat ja itse luodut kuvat ovat sama asia, samaa kertomusta. Mielikuvien ja havaintojen välillä ei ole eroa. Ja lopullinen havainto syntyy vasta katsojassa. Teokseni saattavat olla myös uhkaavia. Ei siksi, että ne paljastavat, vaan siksi, että ne jättävät paljon varjoon, paljon piiloon. Teokseni ovat elämän näyttämöltä, oman elämäni, mutta samaan aikaan kaikkien ihmisten elämän. Toivon, että ne juuri sellaisina puhuvat katsojilleen.”
Carborundum-tekniikka otettiin Suomessa yleisesti käyttöön vasta 80-luvulla. Siinä kuva maalataan kovahkolle alustalle (pahvi, vaneri, alumiini) carborundumhiekasta ja liimasta tehdyllä seoksella. Niihin kohtiin joissa on paljon hiekkaa imeytyy paljon väriä, ne siis tulevat tummiksi. Märkään pintaan voidaan tehdä kuvioita miltei millä tahansa välineillä. Polymeerigravyyri on suhteellisen uusi graafinen menetelmä. Siinä käytetään painolaattana valoherkkää levyä, jolle kuva valotetaan graafisen filmin avulla. Valotuksen, kehityksen ja kiinnityksen jälkeen levylle on syntynyt erikokoisia syvennyksiä niin että sitä voi käyttää syväpainolevynä. Graafiselle filmille voi kuvan tehdä käsin, mutta sille voi myös siirtää valokuvan.
Antti Ratalahden (synt. 1964) taiteen lähtökohta on tämän vuosikymmenen alusta lähtien ollut maisema laajasti ja väljästi tulkittuna. Muutaman vuoden takaisissa teoksissa esiintyi unenomainen, rakennettu maisema, joka viittasi muinaisen Lähi-Idän tai löytöretkiä edeltävän ajan eteläamerikkalaisiin kulttuureihin. Toisaalta niissä rinnastuivat geometriset, käsitteelliset muodot ja luonnonmuodot. Viimeaikaisissa teoksissaan Ratalahti on tuonut esiin mikro- tai makrokosmoksen visuaalisia hahmoja tai merenalaisia maailmoja. Löytöretkeily kulttuurihistorian, maailmankaikkeuden ja ihmismielen kautta tuntuu olevan yksi Ratalahden taiteen keskeisistä teemoista. Tähän salkkuun valittu teos ? jatkaa taiteilijan viime vuosia tematiikkaa. Maisema ja räjähdys tuntuvat olevan sen lähtökohtana. Hienon hieno mezzotinto-tekniikka tuo mustavalkoisen kuvan sävyt upeasti esiin.
Mezzotinto tehdään siten, että painolaatan pinta ensin rouhitaan tasaisen rakeiseksi kaarevalla hienohampaisella rouhimella. Valmiiksi käsitellystä laatasta saadaan täysin musta vedos. Kuva syntyy tasoittamalla karheutta kalvimella ja kiillotusraudalla. Mitä enemmän pintaa silotellaan, sitä vaaleampi sävy saadaan. Työskentely tapahtuu siis tummasta pinnasta vaaleaan. Mezzotintolle on tyypillistä pehmeät sävypinnat ja siirtymät. Sitä käytettiinkin 1700-luvun lopulla maalausten jäljentämiseen.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 1997
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Maisema ja luonto ovat kuvataiteen vanhoja aiheita. Vaikka klassisen maisemamaalauksen suosio välillä on ainakin taiteilijoiden keskuudessa ollut vähäistä, ovat maisema ja luonto kuitenkin elinvoimaisina mukana varsinkin suomalaisessa taiteessa. Maisema esiintyy usein viittauksena tai tunnelmana puhtaasti abstraktissa taiteessa ja viime vuosien suomalaisessa käsitetaiteessa luonto on ollut hyvinkin keskeisesti esillä. Kuvataiteen yhteydessä puhutaan usein myös sielunmaisemasta tai sisäisestä maisemasta. Suomen taidegraafikoiden tämänvuotisen kannatusjäsensalkun teosten yhteiseksi teemaksi on noussut luonto ja maisema, vaikka sitä ei ennakolta ole haettukaan. Eeva-Liisa Isomaan teoksen lähtökohta on Islannissa Vatnajökullilla. Marjatta Nuorevan vedoksen aiheena on karulla meren saarella kasvava puu. Esko Railo puolestaan tulkitsee omaperäisellä tavallaan suomalaista maalaismaisemaa, jossa ihmisen läsnäolo näkyy vahvasti.
Eeva-Liisa Isomaa (synt. 1956) kuuluu suomalaisen taidegrafiikan uudistajiin sekä taiteellisessa ilmaisussa että teknisissä ratkaisuissa. Hän on yhdistänyt ja rinnastanut teoksissaan erilaista materiaalia: valokuvaa, luonnon muotoja, vanhaa ornamentiikkaa ja muuta kulttuurihistoriallista ainesta.Viime vuosina hän on tehnyt paljon monumentaaligrafiikkaa, suurikokoisia vedoksia. Tähän salkkuun valittu teos on valmistettu fotogravyyri- eli polymeerigravyyritekniikalla, joka on suhteellisen uusi menetelmä ja jonka ensimmäisiin kokeilijoihin meillä Suomessa Isomaa kuuluu.
Maailman synty -teoksen lähtökohta on Islannissa, Vatnajökullilla. Sen lähtökohta on valokuva kahdesta kymmenen metriä korkeasta jäälohkareesta, jotka ovat irronneet jäävuoresta. Tunnelma on unenoseppoen ja salaperäinen; kuten nimikin viittaa kysymys voisi olla jostakin maailman synnyn alkuhämärästä. Isomaa kuvaa maisemaa voimakkaasti ihmisen kokemana, tavalla joka tuo mieleen 1800-luvun alun romanttiset maalarit.
Fotogravyyri eli polymeerigravyyri on graafinen menetelmä joka perustuu valokuvaustekniikkaan. Siinä käytetään painolaattana valoherkkää levyä, jolle kuva valotetaan graafisen filmin avulla. Valotuksen, kehityksen ja kiinnityksen jälkeen levylle on syntynyt erikokoisia syvennyksiä niin että sitä voi käyttää syväpainolevynä. Graafiselle filmille voi kuvan tehdä käsin, mutta sille voi myös siirtää valokuvan.
Marjatta Nuoreva (synt. 1944) on jo 1970-luvulta lähtien kuulunut suomalaisen grafiikan kärkinimiin. Hän on perinteisten metalligrafiikan tekniikoiden käyttäjä, joka hioo ilmaisuaan ja tekniikkaansa teos teokselta; hänen vedoksensa ovat hyvä esimerkki siitä kuinka runsaasti mahdollisuuksia taidegrafiikan perusmenetelmät tarjoavat. Nuorevan teoksissa - varsinkin viime vuosina - maisema on ollut keskeisesti esillä; hän on hakenut uusia tulkintoja suomalaisesta saaristomaisemista ja maalauksissa myös sisämaan näkymistä.
Tähän salkkuun valittu teos Mänty on tehty luonnon mukaan; sen ”malli” on mänty Söderön saarella läntisessä saaristossa. Nuorevan vedos kuvaa olemassa olevaa kohdetta, se on muotokuva puusta. Siinä tulee esiin saaristomännyn luonne: vaivalloisesti, kallion pintoja pitkin kiemurteleva runko kertoo karusta kasvupaikasta, sitkeydestä, jolla puut kasvavat ja elävät. Mutta toisaalta mänty on tarjonnut taiteilijalle mahdollisuuden rakentaa teokseen vivahteikkaan viivojen ja varjostusten leikin, jonka kuivaneulatekniikan hienostunut painojälki tuo hyvin esiin.
Kuivaneulamenetelmässä kuva piirretään laattaan terävällä piikillä. Piirrettäessä viivan reunoihin nousee vallit, joihin painoväri tarttuu ja pehmentää viivan vedostettaessa. Kuivaneula tehdään yleensä metallilaatalle, mutta sen voi tehdä myös akryylilevylle.
Esko Railo (synt. 1961) grafiikassa ovat luontoaiheet jo pitkään olleet mukana. Hän on kuvannut lintuja, joilla on hyvinkin inhimillisiä piirteitä; myös ihminen on usein mukana teoksissa. Yksi Railon taiteen ominaispiirteitä on huumori. Se tulee esiin niissä vilkasliikkeisissä tarinoissa joita taiteilija teoksiinsa liittää.
Salkkuvedoksen nimi Kevätpeltoja kertoo mistä teoksessa on kysymys. Kuvan yläosa kertoo tarinaa kevätpellosta: traktori, peltojen lintuja, lokkiparvi, töyhtöhyyppiä, kuoveja. Meno on keväisen vilkasta ja kiireistä. Vedoksen alaosaan Railo on sijoittanut kolme värikenttää. Ne voisivat olla pellon sarkoja, niiden värikin viittaa siihen. Mutta nuo kentät voi nähdä myös abstrakteina kuvioina. Railo rinnastaa rakenteellisuuden ja tarinan, esittävän ja ei-esittävän. Näin teos laajenee myös taiteen sisäiseksi keskusteluksi.
Viivasyövytys eli etsaus tehdään siten, että kuparilaatta peitetään ensin vahakerroksella. Kuvio piirretään vahaan ja kun laatta syövytetään, piirretyt viivat syöpyvät uriksi sen pintaan. Viivasyövytys on syväpainomenetelmä, mikä tarkoittaa sitä, että painoväri imeytyy vedostettaessa paperille laatan urista. Akvatinta-tekniikassa laatan päälle ensin pölytetään pohjustukseksi hartsi- tai bitumijauhetta. Näin lopullisen vedoksen pinta saadaan enemmän tai vähemmän rakeiseksi. Kuviot piirretään pohjustukseen ennen syövyttämistä joko rasvattoman kalkeripaperin läpi tai suoraan erilaisia liituja tai sivellinvernissoja käyttäen. Akvatinta on etsauksen tavoin syväpainomenetelmä.
Seppo Heiskanen
Kannatusjäsensalkku 1996
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
Tämänkertaiseen Suomen Taidegraafikot ry:n kannatusjäsensalkkuun on valittu kolme melko erilaista taiteilijaa. Juuri siksi heidän teoksensa tuovat esiin kiinnostavasti taiteessamme vallitsevaa kirjoa, niitä erilaisia ilmaisullisia ja sisällöllisiä pyrkimyksiä, joita tämän päivän taiteilijoilla on. Vappu Johanssonin teos virittää voimakkaan tunnelman, se vie katsojan mukaansa omintakeiseen maailmaansa. Kari Laitisen teos on tulos tilan pohtimisesta taideteoksessa; sen lähtökohta tuntuu älyyn vetoavalta, mutta katsomistilanteessa syntyy kuitenkin ainutlaatuinen visuaalinen elämys. Ipi Kärki on ottanut vedokseensa aineksia kulttuurihistoriasta ja myyteistä. Kuten Laitisella hänelläkin vahva maalauksellisuus on kuitenkin teoksessa mukana.
Vappu Johansson (s. 1964) on graafikko, jolle graafisen ilmaisun pohtiminen ja sen rajojen koettelu on ominaista. Johansson tekee vedoksensa yleensä suureen kokoon, hän käyttää runsaasti väriä ja hänen ilmaisunsa on usein maalauksellista. Hänen teostensa kuvasto on lähtöisin luonnosta, kasvit, alkueläimet, vesielementti ovat hänen vedoksissaan keskeisesti esillä. Näistä aineksista hän on luonut tunnelmallisia teoksia, joissa tunnistettavat esineet, kasvit tai eläimet, saavat taustakseen tilan tai avaruuden vaikutelman.
Tähän salkkuun valittu polymeerigravyyri Kauan sitten tällä paikalla edustaa Johanssonin tuotannossa uutta avausta. Siinä on mukana aikaisemmista teoksista tuttu kasvi- tai luontoaihe, lehvästö tai viidakko, jonka takaa paljastuu vanha rakennus, ehkä goottilaisen kirkon raunio. Ihmisen luoma maailma on tullut luonnon rinnalle. Punertava väri luo vedokseen unenomaisen, miltei aavemaisen tunnelman; kysymys voisi olla toisaalta menneisyyden hämärästä mutta toisaalta myös tulevaisuuden uhkakuvasta, ekologisesta tuhosta. Tulkitaanpa tuota näkyä miten tahansa, se kuitenkin johdattaa katsojan salaperäiseen, kiehtovaan maailmaan.
Polymeerigravyyri on suhteellisen uusi graafinen menetelmä. Siinä käytetään painolaattana valoherkkää levyä, jolle kuva valotetaan graafisen filmin avulla. Valotuksen, kehityksen ja kiinnityksen jälkeen levylle on syntynyt erikokoisia syvennyksiä niin että sitä voi käyttää syväpainolevynä. Graafiselle filmille voi kuvan tehdä käsin, mutta sille voi myös siirtää valokuvan.
Ipi Kärki (s. 1951) tunnetaan paremmin maalarina kuin graafikkona. Hän on kuitenkin liittänyt maalauksiinsa valokuvia sekä aitoa luonnonmateriaalia, kukkia ja kasveja. Vaikka hän on viime aikoina palannut maalauksen perusasioihin, väriin ja muotoon, ja lähestynyt abstraktia ilmaisua, ovat tietyt luonnon muodot, lumpeet, ulpukat ja vedenväreily pysyneet mukana uusissakin maalauksissa.
Tähän kannatusjäsensalkkuun valitun teoksen nimi Tuli ja vesi viittaa antiikista periytyvään oppiin neljästä elementistä, neljästä alkuaineesta. Elementteinä tuli ja vesi ovat vastakohtia; tuli edustaa muun ohella aktiivisuutta ja vesi passiivisuutta. Vastakohtia on löydettävissä myös Ipi Kärjen salkkuteoksesta. Laaja lämminsävyinen oranssi kenttä saa vastakohdakseen pienen kylmähkön kentän, jonka lummekuvio viittaa veteen. Vastakohtina voidaan pitää teoksen sivuille sijoitettuja antiikkisia torsoja, mies- ja naisfiguureja. Luonto ja pitkä inhimillisen kulttuurin historia ovat läsnä Ipi Kärjen vedoksessa.
Carborundum-tekniikka otettiin Suomessa yleisesti käyttöön vasta 80-luvulla. Siinä kuva maalataan kovahkolle alustalle (pahvi, vaneri, alumiini) carborundumhiekasta ja liimasta tehdyllä seoksella. Niihin kohtiin joissa on paljon hiekkaa imeytyy paljon väriä, ne siis tulevat tummiksi. Märkään pintaan voidaan tehdä kuvioita miltei millä tahansa välineillä. Monotypia on yksinkertainen graafinen menetelmä. Siinä kuva maalataan tasaiselle laatalle. Sen päälle asetetaan painopaperi, ja lopullinen teos vedostetaan syväpainopuristimella. Monotypiatekniikalla voi yleensä ottaa vain yhden vedoksen, kysymyksessä on uniikkigrafiikka. Muiden tekniikoiden kanssa käytettynä, yhtenäisenä pintana monotypiaa voi käyttää myös sarjaa vedostettaessa kuten Ipi Kärki on tehnyt tämän salkun teoksessa.
Kari Laitinen (s. 1952) on Ipi Kärjen tavoin sekä taidegraafikko että taidemaalari. Graafikkona hän on keskittynyt ennen kaikkea puupiirrokseen; hän on perehtynyt syvällisesti sekä puupiirroksen menetelmiin että mahdollisuuksiin. Laitinen onkin kehittänyt itselleen virtuoosimaisen tekniikan, joka taipuu herkkään ja vivahteikkaaseen graafiseen ilmaisuun.
Laitinen on viime vuosikymmeneltä lähtien teoksissaan pohtinut tilaan ja aikaan, tyhjään tilaan ja esineeseen liittyvää problematiikkaa. Tähän tilan ja tyhjyyden pohdintaa liittyy myös salkkuteos Unien silta. Ensi silmäyksellä puupiirroksen kaikki “elämä” näyttää tapahtuvan pinnassa, tuntuu siltä kuin Unien sillan tila olisi kaksiulotteinen. Kun tarkastelee pidempään teoksen värikenttiä, katse alkaa kulkea myös syvyyssuunnassa, ikään kuin teoksen sisään. Niin taitavasti vedoksen värisävyt on valittu ja vedostettu. Tyhjyys alkaa saada sisältöä.
Puupiirros on yksi vanhimmista graafisista menetelmistä. Se on kohopainomenetelmä, jossa piirros ensin tehdään kaivertamalla. Lopullisessa teoksessa kaiverretut kohdat jäävät valkoisiksi, väri siirtyy ohuelle paperille koholle jäävistä osista.
Seppo Heiskanen
Tästä takaisin INFO-sivulle.
2007 | 2006 | 2005 | 2004 | 2003 |2002 | 2001 |2000 | 1999 | 1998 | 1997 | 1996
|
