Syväpainomenetelmillä tehtyä grafiikkaa kutsutaan yleisesti metalligrafiikaksi. Painolaattana on yleisimmin kupari mutta myös esim. sinkkiä ja messinkiä voidaan käyttää. Syväpainossa kuva-aihe kaiverretaan tai syövytetään metallilaattaan syvennyksiksi. Mitä syvempi laatalla oleva ura on sitä enemmän sinne jää painoväriä ja sen voimakkaampi on painotulos.

Laatan väritys tehdään hiertämällä painoväri laatan uurteisiin, jonka jälkeen ylimääräinen väri laatan kuvattomilta alueilta poistetaan kovitetun sideharsokankaan avulla. Viimeistely tehdään ensin paperilla pyyhkien ja lopuksi voidaan poistaa myös laatan pinnalla oleva ohut värikalvo käden syrjällä pyyhkien.

Vedostaminen tehdään etsausprässillä siten että väritetty laatta asetetaan prässin painopöydälle. Kostutettu painopaperi lasketaan laatan päälle ja päällimmäiseksi lasketaan painohuopa. Kun painopöytä rullataan prässin telojen puristuksen läpi, siirtyy väri painolaatan urista paperille.

Syväpainomenetelmät jakautuvat kahteen pääperiaatteeseen:
mekaanisiin- ja syövytysmenetelmiin.

Mekaaniset eli kaiverrusmenetelmät:

Kuparikaiverrus

Kuparikaiverrus on syntynyt varhaisrenessanssin aikana ja se on vanhin metalligrafiikan menetelmistä. Se syrjäytti 1500-luvun alussa siihen asti yleisen puupiirroksen. Maalauksista kaiverretut jäljennökset levisivät eri puolille Eurooppaa. Monet kuuluisat taiteilijat käyttivät tekniikkaa myös itsenäisesti. Taiteilijoista tunnetuin lienee saksalainen Albrecht Dürer.

Kuparikaiverrus tehdään erityisellä kaivertimella eli stikkelillä. Kämmeneen sopivaan puiseen kahvaan on kiinnitetty v:n muotoinen terä joka on valmistettu teräksestä. Kaivertimia on eri levyisiä erilaisille viivoille ja on myös teriä jotka tekevät useamman viivan samanaikaisesti.
Kuparikaivertimen viiva on terävä ja puhdas. Kaiverretulle viivalle on ominaista, että se alkaa hyvin ohuena, paisuu ja päättyy jälleen ohuena. Kaivertaminen on hyvin suurta taitoa sekä aikaa vievää työtä.

Nykyään kuparikaiverrus on työläydestään ja hitaudestaan johtuen melko harvinainen tekniikka.

Kuivaneula

Tekniikkaa käytettiin ensimmäisen kerran 1400-luvulla. Sen tunnetuimpia varhaisia käyttäjiä olivat Albrecht Dürer sekä Rembrandt. 1800-luvun lopulla kuivaneulasta tuli erityisen suosittu tekniikka. 1900-luvun alkupuolen taiteilijoista tekniikkaa ovat käyttäneet mm. Marc Chagall, Pablo Picasso ja Edvard Munch. Suomessa Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt perehtyivät menetelmään.

Kuivaneulatyö piirretään suoraan kuparilaatalle erittäin terävällä teräs- tai timanttineulalla. Piirtäessä laatan pinnasta ei irtoa lastuja kuten kuparikaiverruksessa. Piirrin syrjäyttää kuparia, joka nousee viivan reunoille kuparivallliksi. Piirtäessä täytyy pitää piirrintä pystyasennossa, jotta piirretyn viivauran molemmille reunoille nouseva kuparivalli kestäisi painokoneen puristusta mahdollisimman hyvin. Tarpeellisen voiman aikaansaamiseksi piirtäminen onkin enemmänkin piirtimen vetämistä laatan pinnalla. Laattaa väritettäessä painoväri tarttuu urien lisäksi särmikkääseen valliin ja painotuloksessa viiva on mehevän pehmeä. Haluttaessa terävämpää viivaa, voidaan särmiä kaapia pois kaavinraudalla. Kuivaneulalla tehdyt vedossarjat ovat pieniä, koska laatta kuluu voimakkaasti. Sarjan alkupään vedokset ovatkin täyteläisempiä kuin viimeiset.

Mezzotinto

Mezzotintotekniikka syntyi 1630-1640-lukujen vaihteessa. Varhainen tekniikka erosi nykyisestä siten, että metallilaatalle rouhittiin haluttu kuva-aihe. Sittemmin vakiintuneen tavan mukaan laatta ensin rouhitaan kokonaan, jonka jälkeen siitä tasoitetaan ne alueet, jotka muodostavat kuva-aiheen.

Mezzotinton tekeminen on varsin suuritöinen, sillä kuparilaatan muokkaaminen vaatii kärsivällisen rouhimistyön, joka tehdään sahalaitaisella, kaarevareunaisella rouhimella. Täydellisesti rouhitun laatan painojälki on samettisen syvä musta. Kaavinrautaa ja kiillotuspuikkoja käyttäen aletaan kuvaa vähitellen kaivaa esiin tasoittamalla rouhittua pintaa. Työskentely tapahtuu siis mustasta valkeaan. Tekniikka mahdollistaa laajan, pehmeästi liukuvien sävyjen skaalan sysimustasta aina valkoiseen. Mezzotintolaatan vedostuskestävyys on samanlainen kuin kuivaneulan eli kovin suuria sarjoja ei laatalta voi ottaa. Mezzotintotekniikka ei ole työläydestään johtuen nykyisin kovin yleinen.

Syövytysmenetelmät:

Viivasyövytys eli etsaus

Euroopassa viivasyövytystä alkoivat käyttää asesepät 1400-luvun alussa. He piirsivät aseisiin koristekuvioita vahan läpi ja syövyttivät kuviot metalliin liottamalla esineitä happoliuoksessa.
Ensimmäinen päivätty viivasyövytys on vuodelta 1513. Viivasyövytystä itsenäisenä tekniikkana teki tunnetuksi Rembradt van Rijn 1600-luvulla.

Aluksi viivasyövytystä väheksyttiin suhteessa kuparikaiverrukseen, sillä se oli taiteilijalle helpompi ja kevyempi tekniikka. Taiteilijoiden tavaksi tulikin jäljitellä kaiverrusviivaa mahdollisimman tarkasti. Vasta Rembrandtin tapa käyttää viivasyövytystä vapautti sen omaksi menetelmäkseen.

Suomessa viivasyövytystekniikkaa käytti ensimmäisenä Alexander Lauréus 1800-luvun alussa. Muita varhaisimpia taiteilijoita olivat Akseli Gallen-Kallela ja Hugo Simberg 1900-luvun alussa. 1930-luvulta lähtien tekniikka yleistyi taiteilijoiden keskuudessa ja nykyään se on yksi käytetyimmistä metalligrafiikan menetelmistä.

Menetelmässä laatta peitetään happoa kestävällä pohjustusaineella, kovapohjalla, johon kuva piirretään teräspiirtimellä. Piirrettäessä vedetyn viivan kohdalta paljastuu kupari. Kun valmiiksi piirretty laatta upotetaan happokylpyyn, paljastuneen kuparin kohdalta laattaan syöpyy ura. Valmiiksi syövytetty laatta puhdistetaan pohjustusaineista, väritetään ja vedostetaan.

Pehmeäpohja

Pehmeäpohjasyövytyksen keksi alunperin Benedetto Castiglione 1640-luvulla. Tekniikka jäi kuitenkin tuolloin vaille huomiota. Vasta sata vuotta myöhemmin J. C. François keksi sen uudelleen. Sen tarkoitus oli toimia piirustuksia jäljentävänä tekniikkana, ja tässä mielessä se saikin laajaa suosiota erityisesti Englannissa 1700-luvun lopulla.

Pehmeäpohjatekniikassa levyn pinnalle telataan erityisellä pohjustustelalla vahapitoinen pohjustusaine, joka ei kovetu. Laatan päälle asetetaan paperi, jolle kuva piirretään. Piirrettyjen viivojen kohdalta pohjustus tarttuu paperiin paljastaen kuparipinnan. Kun levy upotetaan happoon, se syöpyy paljastuneen kuparipinnan kohdalta. Vedostetussa kuvassa viivat muistuttavat piirrettäessä käytetyn paperin pintarakenteesta riippuen pehmeän kynän tai liidun jälkeä. Pehmeäpohjaan voidaan myös piirtää suoraan tai painaa kuvioita eri materiaaleilla. Esimerkiksi kuva kankaan tekstuurista voidaan saada aikaan käyttämällä pehmeäpohjasyövytystä.

Akvatinta

Akvatintan esiaste kehitettiin 1700-luvulla Ranskassa ja Englannissa. Espanjalaista Francisco Goyaa pidetään varsinaisen akvatintamenetelmän tärkeimpänä edustajana ennen 1900-lukua. Tekniikka yleistyi vasta 1900-luvulla ja nykyään se lienee useimmiten käytetty metalligrafiikan menetelmä.

Laatan pohjustamiseen käytetään hartsi- tai asfalttijauhetta joka pannaan pölynä laskeutumaan laatan pinnalle. Se kiinnitetään laattaan kuumentamalla laattaa alapuolelta. Lämmön vaikutuksesta jauhe sulaa laattaan kiinni. Pölyhiukkaset muodostavat levylle pieniä hapolta suojaavia pisteitä, joiden välistä happo syö metallia. Ne osat, joiden on tarkoitus jäädä valkoisiksi peitetään ennen syövytystä peittolakalla, jonka jälkeen laattaa syövytetään asteittain tummemmaksi vuoroin syövyttäen, vuoroin peittäen.

Sokeriakvatintassa maalataan kuva-aihe sokeriliuoksella laatalle, levyn yli sivellään peittolakka. Vesikylvyssä sokeri liukenee ja irrottaa lakan maalatuista kohdista. Laatta syövytetään. Akvatintapohjustus voidaan tehdä joko ennen maalaamista tai vesikylvyn jälkeen.

Pintasyövytys Laatan valkeaksi tarkoitetut osat maalataan lakalla ja levy syövytetään suoraan ilman mitään muuta pohjustusta. Väritetyn laatan painotuloksena on harmaita pintoja, joissa on mustat reunat.

Reliefisyövytys Levyyn voidaan myös syövyttää reikiä tai poistaa siitä osia. Painettaessa paperi nousee näistä kohdin koholle valkoisena reliefinä, varsinaista painoväriä ei siis välttämättä käytetä.