Päivikki Kallio

/ Näyttelyt /

Taiteilijatapaamiset:
perjantai 7.4. klo 14–16*
lauantai 15.4. klo 14–16
sunnuntai 23.4. klo 14–16
*Näyttelyyn voi tutustua pitkäperjantaina 7.4. klo 14–16, Grafoteekki suljettu

Näyttelyn Kadonneita materiaalit ovat unohdettuja, arkipäiväisiä ja käytöstä poistettuja, ajasta pudonneita. Arkistomateriaalit on asetettu uuteen kokonaisuuteen, valaistu toisin. Tavoite ei ole nostalgisessa muistamisessa, vaan ajatuksessa palauttaa mieleen ajan kerrostumia, jotka joskus olivat unelmia.

Installaation Citylights/Kadonnut kaupunki taustalla on ilmiö, johon Kallio törmäsi sattumalta vuosia sitten. Hän halusi saada aikaiseksi ohuen valonsäteen ja asensi valonheittimeen alumiinisen levyn (gobon), jossa oli keskellä vain pieni neulanreikä. Lopputulos oli odottamaton – ei suinkaan valoviiva vaan seinällä näkyi neulanreikäkameran kuva valonheittimen sisätilasta.

Tätä ilmiötä hyödyntää 50-luvun lopun reikäkorteista koottu seinämä. Alkuperäisenä ajankohtana tieteellisten koejärjestelyiden tulokset on ajettu näille reikäkorteille, yhteenvedosta piirretty kaavio, siitä valmistettu kohopainolaatta, josta on painettu kirjaan kuva, tuloste. Nyt lävistykset toimivat kuin neulanreikäkamera, kohdevalot näyttävät suorakulmaisten reikien lisäksi lampun pyöreän projektion kohtaamalleen pinnalle. Reikäkortti toimii kuin nuotinnos, joka muistuttaa mm. mekaanista pianoa varten tehtyjä reikänauhoja. Installaatiossa valolähteet tulkitsevat ”sävellyksen”, jota voi kuvitella uudenlaisena taltiointina tieteellisestä prosessista.

Projektioista on kuvattu satoja yksittäisiä ”valosävellyksiä”. Kuvista kootun animaatioluupin Mustat kyyneleet editointia on ohjannut hiljaisesti Sofia Gubaidulinan Vivente-Non Vivente -sävellys. Se on toteutettu ANS-syntetisaattorilla, jossa laitteen valo lukee säveltäjän piirrosjäljen ja muuntaa sen ääneksi*.

Riittäisikö sattuman ja kokeilun tuloksena syntynyt valoilmiö sinällään teokseksi? Kysymys laajenee ajatukseksi kokeellisuuden osuudesta ja merkityksestä taiteellisessa työskentelyssä.

Teokset käsittelevät painettavuuden rajoja – kuinka kauaksi voi edetä painolaatan, matriisin ja paperivedoksen muodostamasta yhtälöstä, kuitenkin säilyttäen rakenteen. Kallio kiertää reunoilla, etsii näköalapaikkoja, tunnustelee mahdollisuuksia uusille reiteille. Hän on kiinnostunut, kuinka tällainen rakenne voi toteutua erilaisissa materiaalisuuksissa, kuten esimerkiksi kokeellisen elokuvan ja graafisen notaation ilmentymissä.

Kaavamaisuus on ominaista reikäkorteille ja kohopainolaatoille, joista käytetään myös nimitystä klisee. Muistikortit-kokonaisuudessa 80-luvun turistikorttien kliseiset vuoristot, putoukset, rauniot kohtaavat pikselöityinä siirtokuvina Finlandiatalon seinämarmorin ja rikkoutuneen keittiötason pinnan orgaaniset kuviot. Teoskokonaisuuksia yhdistää kaavan kautta suodattuva kuvittelu, tekijän asema onkin toimia jonkinlaisena muuntajana.

*keksijä Jevgeni Murzin, 1958, https://en.wikipedia.org/wiki/ANS_synthesizer
Sofia Gubaidulina, The Seven Last Words • Rubayat • Vivente—Non Vivente,  Melodia 1970

Päivikki Kallio (s.1952) asuu ja työskentelee Helsingissä.
Kallion teokset syntyvät materiaalikokeiluista, jotka yhdistyvät historian, melankolian ja eksistenssin teemoihin. Jo 80-luvun jälkipuoliskolta lähtien hänen työskentelynsä on keskittynyt taidegrafiikan so. painetun taiteen tilallisten, materiaalisten ja käsitteellisten mahdollisuuksien tutkimiseen. Nämä asiat ovat olleet keskiössä Kallion toimiessa taidegrafiikan professorina Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa 2010–2015 ja teemoja käsitellään myös hänen toimittamassaan kirjassa Siirtämisen ja välittymisen taide (Taideyliopisto/Kuvataideakatemia 2017).  Näyttelyissä Kallio on esiintynyt vuodesta 1978 ja hän on saanut 1980 Vaasan Nuorten kansainvälinen grafiikkabiennaalin tunnustuspalkinnon ja Suomen taideyhdistyksen elämäntyöpalkinnon 2017.

LOST IN TRANSMISSION

Lost in transmission -exhibition is made from materials that are forgotten, ordinary, and no longer in use – things that have dropped out of time. The archive materials have been re-arranged to form a new whole and lit differently. Their purpose is not some nostalgic reminiscence, but the idea of recalling layers of time that were once dreams.

Behind the Citylights/Kadonnut kaupunki installation is a phenomenon that Kallio came across by chance years ago. She wanted to produce a fine beam of light, and fitted an aluminium sheet (a gobo), with just a tiny pinhole in the middle of it, inside a spotlight. The result was unexpected – not a ray of light at all, rather, what appeared on the wall was a pinhole-camera image of the interior of the spotlight.

This phenomenon is employed in a wall composed of punch cards from the late 1950s. In their day, these cards were used to run the results of scientific experiments, a summary diagram drawn, a letterpress printing plate made of it, from which a picture – a print – was reproduced in a book. The perforations now act as pinhole cameras; besides the rectangular holes, the spotlights cast circular projections of their own lamps onto the surfaces that they strike. The punch card acts like a musical score, calling to mind the perforated paper rolls made for pianolas. In the installation the light sources interpret this ”composition”, which can be imagined as being a new type of record of a scientific process.

Hundreds of individual ”light compositions” have been photographed from these projections. The editing of the animation loop Mustat kyyneleet (Black Tears) assembled from the images has been quietly guided by Sofia Gubaidulina’s composition Vivente-Non Vivente. This has been done using an ANS synthesizer, in which photocells in the device read the composer’s drawn marks and transforms them into sound*.

Is a light phenomenon resulting from chance and experiment sufficient in itself to constitute an artwork? The question expands to take in the idea of the contribution and significance of experiment in the artistic working process.

These works deal with the limits of printability – how far away can we go from the equation formed by a printing plate and a paper print, while still preserving its structure. Kallio goes round the edges, seeks out vantage points, feels for potential new routes. She is interested in how such a structure can be realized in various material forms, such as, for example, in modes of experimental film and graphic notation.

Schematicness is a characteristic of punch cards and stereotype printing plates – also known as clichés. In the Muistikortit (Memory Cards) suite clichéd mountains, waterfalls, ruins from 1980s tourist postcards in the form of pixelated transfers meet the organic patterns of Finlandia Hall’s marble cladding and the broken surface of a kitchen worktop. What these sets of works have in common is imagination filtered through a schema, the author’s role being to act as a kind of transformer.

* inventor Yevgeny Murzin, 1958, https://en.wikipedia.org/wiki/ANS_synthesizer
S. Gubaidulina, The Seven Last Words • Rubayat • Vivente—Non Vivente, Melodia 1970

Päivikki Kallio (b. 1952) lives and works in Helsinki.
Kallio’s works spring from material experiments that are combined with themes of history, melancholy and existence. Since the late 1980s, her working process has focussed on printed matter, i.e. investigating the spatial, material and conceptual possibilities of printed art. These issues were focal when Kallio was Professor of Printmaking at the Academy of Fine Arts, Helsinki in 2010–2015, and are also addressed in the book she edited, Siirtämisen ja välittymisen taide (Art of Transfer and Transmission, The University of Arts Helsinki/ Academy of Fine Arts, 2017). Kallio has been showing in exhibitions since 1978. In 1980, she received a recognition award at the Vaasa International Print Biennial for young artists and, in 2017, a Lifetime Achievement Award from the Finnish Art Society.